Vihdoin taas yhteyksien päässä. Suomen Turussa ja omassa sängyssä. Matka Boliviaan oli todellinen seikkailu. Se opetti elämästä ja itsestäni. Opetti iloitsemaan pienistä asioista ja sen, että itsensä voittaminen on mahdollista.
Viime viikon maanantaista alkoi matkamme fyysinen osuus. Matkasimme Copacabanasta Toyota Hiacella pomppuista tietä lähtöpaikkaamme kolmisen tuntia. Reput selkään, sauvat käteen ja kassit laamojen selkiin ja menoksi. Edessä oli kolme telttayötä ja kaksi yötä vuorella majoissa. Jännitys oli valtaisa, sillä kovin erähenkinen en ole, eikä olosuhteista osannut tässä kohtaa sanoa vielä mitään.
Ensimmäinen leiripaikka saavutettiin noin kolmen tunnin helpon vaelluksen jälkeen. Vaikeinta oli ehkä hengittää. Osalle vuoristo-olosuhteiden, osalle henkeäsalpaavien maisemien takia, osalle molemmista syistä. Majoittauduimme 2-3 hengen telttoihin lammen rannalle. Vessat olivat kaikkea muuta kuin houkuttelevat. Ovettomat ja vedettömät, mutta toimivat.
Yövyimme samassa paikassa kaksi yötä. Yöt menivät hikoillessa ja päivät kävellessä. Kävimme toisena päivänä Pico Austrian huipulla 5300 metrissä ja näky oli upea! Ylös pääseminen oli toki raskasta, mutta alaspäin meneminen tuskaa. Alamäessä vaelluskenkien jykevyys ja tuki aiheutti suurta tuskaa nilkoille, mutta toki alas aina tultiin.
Kolmas päivä olikin todellinen työpäivä. Vaellus kesti vajaa 9 tuntia. Ylös, alas, ylös ja lopuksi vielä päättymättömältä tuntunut laskeutuminen seuraavaan leiriin. Paikalliset vuorioppaat yllättivät viimeisen ylämäen huipulla tarjoamalla lämpimän aterian. Muoviastioilta nautittiin riisiä sekä pekonilla ja juustolla täytettyä kanaa. Juomana cokista ja jälkiruuaksi mandariini. Ruoka ilmestyi yhtä nopeasti kuin katosikin.
Viimeisen alamäen aikana koimme ensi kertaa ukkosen. Läpi usvan ja vesisateen päästelin sauvoillani menemään minkä ehdin. Onneksi sää kuitenkin rauhottui, enkä edes eksynyt ja onnellisesti pääsimme seuravaan leiriin.
Seuraavana päivänä kokosimme jälleen avaramme ja laskeuduimme vajaan tunnin läheiseen kylään. Kylästä pikkubussi vei koko joukon Huayna Potosin basecampiin. Tie oli kovin ilmava, eikä tilaa juurikaan muulle ollut. Kiemuraisen tien päätyttyä kapuajattarilta pääsi joukko riemunkiljahduksia. Korkeanpaikan kammo oli tässä kohtaa voitettu.
Nukuimme yömme mukavasti patjoilla isossa siskonpedissä 4800 metrissä. Seuraavana aamuna aloitimme nousun seuraavaan leiriin 5200 metriin. Omalla kohdallani aamu alkoi oksentamalla. Ja jatkui samoissa merkeissä. Oletin jo vuoristotaudin iskeneen ja aloitin lääkityksen. Toisaalta arvelin, että kohdalleni on osunut, kuten suomalaisille kilpakävelijöille usein, nesteiden imeytymishäiriö. Päätin vaivoista huolimatta aloittaa nousun.
Näin jälkikäteen ajateltuna tässä kohtaa tein suurimman mahdollisen virheen. Nousun aikana huono olo vaivasi ja oksentelu jatkui. Paikallisen vuorioppaan lääkinnän avulla pääsin hitaasti, mutta varmasti, paremmalla ololla kavuttua ylemmäs ja saavutin jopa muun joukon. Viimeisen, pitkän ja jyrkän nousin aikana olo huononi taas.
Viimemetreille mahtui paljon. Olo oli heikko ja voimat lopussa, sillä kaikki mikä meni sisään, tuli nopeasti ulos. Vähitellen lunta alkoi satamaan. Ukkonen jyrisemään. Vuoriopas piilotti kaikki metalliesineet mahdollisen salamaniskun välttämiseksi. Matkaopas Nora tsemppasi, kun tässä vaiheessa konttasin vuorta ylös. Lähempänä majaa vuorioppaat tulivat auttamaan ja vetämään suojaan. Viimeinen salanisku, ties kuinka mones kirosana ja juoksin majaan. Tässä kohtaa olin tiedottomuuden rajamailla, mutta hengissä ja perillä.
Kuten arvata saattaa. Minusta ei tullut vuorenvalloittajaa. Yö jatkui huonovointisuuden valloissa mahan kurnuttaessa. Eikä vessassa uskaltanut käydä tippumisen pelossa. Oksennusta ja ripulia jatkui ja jatkui.
Aamulla oli päästävä alas. Voimia oli tullut jostain kuin ihmeen kaupalla. Kiitos paikallisen omenanektarin. Pääsin takaisin edelliseen leiriin jopa yllättävän kevyesti, kunnes se taas iski. Jäljelle ei enää jäänyt vaihtoehtoja. Ambulanssia ei voinut tilata, koska yhteyksiä ulkomaailmaan ei ollut, mutta tuttuun tapaan Hiacen takapenkille ja kohti kaupunkia. Tässä kohtaa tärisin horkassa.
La Pazissa sairaalaan tiputukseen vuorokaudeksi ja lääkitys kohdilleen. Sairaalaseikkailu onkin sitten aivan oma tarinansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti