Viikon verran vaeltelemassa

Vihdoin taas yhteyksien päässä. Suomen Turussa ja omassa sängyssä. Matka Boliviaan oli todellinen seikkailu. Se opetti elämästä ja itsestäni. Opetti iloitsemaan pienistä asioista ja sen, että itsensä voittaminen on mahdollista.

Viime viikon maanantaista alkoi matkamme fyysinen osuus. Matkasimme Copacabanasta Toyota Hiacella pomppuista tietä lähtöpaikkaamme kolmisen tuntia. Reput selkään, sauvat käteen ja kassit laamojen selkiin ja menoksi. Edessä oli kolme telttayötä ja kaksi yötä vuorella majoissa. Jännitys oli valtaisa, sillä kovin erähenkinen en ole, eikä olosuhteista osannut tässä kohtaa sanoa vielä mitään. 

Ensimmäinen leiripaikka saavutettiin noin kolmen tunnin helpon vaelluksen jälkeen. Vaikeinta oli ehkä hengittää. Osalle vuoristo-olosuhteiden, osalle henkeäsalpaavien maisemien takia, osalle molemmista syistä. Majoittauduimme 2-3 hengen telttoihin lammen rannalle. Vessat olivat kaikkea muuta kuin houkuttelevat. Ovettomat ja vedettömät, mutta toimivat.

Yövyimme samassa paikassa kaksi yötä. Yöt menivät hikoillessa ja päivät kävellessä. Kävimme toisena päivänä Pico Austrian huipulla 5300 metrissä ja näky oli upea! Ylös pääseminen oli toki raskasta, mutta alaspäin meneminen tuskaa. Alamäessä vaelluskenkien jykevyys ja tuki aiheutti suurta tuskaa nilkoille, mutta toki alas aina tultiin.

Kolmas päivä olikin todellinen työpäivä. Vaellus kesti vajaa 9 tuntia. Ylös, alas, ylös ja lopuksi vielä päättymättömältä tuntunut laskeutuminen seuraavaan leiriin. Paikalliset vuorioppaat yllättivät viimeisen ylämäen huipulla tarjoamalla lämpimän aterian. Muoviastioilta nautittiin riisiä sekä pekonilla ja juustolla täytettyä kanaa. Juomana cokista ja jälkiruuaksi mandariini. Ruoka ilmestyi yhtä nopeasti kuin katosikin.

Viimeisen alamäen aikana koimme ensi kertaa ukkosen. Läpi usvan ja vesisateen päästelin sauvoillani menemään minkä ehdin. Onneksi sää kuitenkin rauhottui, enkä edes eksynyt ja onnellisesti pääsimme seuravaan leiriin. 

Seuraavana päivänä kokosimme jälleen avaramme ja laskeuduimme vajaan tunnin läheiseen kylään. Kylästä pikkubussi vei koko joukon Huayna Potosin basecampiin. Tie oli kovin ilmava, eikä tilaa juurikaan muulle ollut. Kiemuraisen tien päätyttyä kapuajattarilta pääsi joukko riemunkiljahduksia. Korkeanpaikan kammo oli tässä kohtaa voitettu.

Nukuimme yömme mukavasti patjoilla isossa siskonpedissä 4800 metrissä. Seuraavana aamuna aloitimme nousun seuraavaan leiriin 5200 metriin. Omalla kohdallani aamu alkoi oksentamalla. Ja jatkui samoissa merkeissä. Oletin jo vuoristotaudin iskeneen ja aloitin lääkityksen. Toisaalta arvelin, että kohdalleni on osunut, kuten suomalaisille kilpakävelijöille usein, nesteiden imeytymishäiriö. Päätin vaivoista huolimatta aloittaa nousun.

Näin jälkikäteen ajateltuna tässä kohtaa tein suurimman mahdollisen virheen. Nousun aikana huono olo vaivasi ja oksentelu jatkui. Paikallisen vuorioppaan lääkinnän avulla pääsin hitaasti, mutta varmasti, paremmalla ololla kavuttua ylemmäs ja saavutin jopa muun joukon. Viimeisen, pitkän ja jyrkän nousin aikana olo huononi taas.

Viimemetreille mahtui paljon. Olo oli heikko ja voimat lopussa, sillä kaikki mikä meni sisään, tuli nopeasti ulos. Vähitellen lunta alkoi satamaan. Ukkonen jyrisemään. Vuoriopas piilotti kaikki metalliesineet mahdollisen salamaniskun välttämiseksi. Matkaopas Nora tsemppasi, kun tässä vaiheessa konttasin vuorta ylös. Lähempänä majaa vuorioppaat tulivat auttamaan ja vetämään suojaan. Viimeinen salanisku, ties kuinka mones kirosana ja juoksin majaan. Tässä kohtaa olin tiedottomuuden rajamailla, mutta hengissä ja perillä.

Kuten arvata saattaa. Minusta ei tullut vuorenvalloittajaa. Yö jatkui huonovointisuuden valloissa mahan kurnuttaessa. Eikä vessassa uskaltanut käydä tippumisen pelossa. Oksennusta ja ripulia jatkui ja jatkui. 

Aamulla oli päästävä alas. Voimia oli tullut jostain kuin ihmeen kaupalla. Kiitos paikallisen omenanektarin. Pääsin takaisin edelliseen leiriin jopa yllättävän kevyesti, kunnes se taas iski. Jäljelle ei enää jäänyt vaihtoehtoja. Ambulanssia ei voinut tilata, koska yhteyksiä ulkomaailmaan ei ollut, mutta tuttuun tapaan Hiacen takapenkille ja kohti kaupunkia. Tässä kohtaa tärisin horkassa.

La Pazissa sairaalaan tiputukseen vuorokaudeksi ja lääkitys kohdilleen. Sairaalaseikkailu onkin sitten aivan oma tarinansa.

Viimeinen päivä Planin kohteissa ja La Pazissa

Uusi päivä on valkenemassa La Pazissa. Tänään matkamme jatkuu kohti Cobacabanaa ja Titicaca-järveä. Reissun Plan-osuus on nyt takana, edessä itse kapuaminen. Eilen, kun kävimme sovittamassa varusteita, alkoi matkan seuraava osuus jännittää todenteolla. Kohta näemme, miten kroppa lähtee reagoimaan, kun pyrimme yhä ylemmäs ja ylemmäs. Yhteydet loppuvat pian, mutta tsemppausviestejä voi kirjoittaa osoitteeseen retkikunta@kapua.fi.

Eilen kävimme tutustumassa Planin hankkeeseen muutaman tunnin ajomatkan päässä La Pazista. Moni paikannimi täällä kuulostaa joltain Pokemon-lajilta. Kohteessa pääsimme tutustumaan miten paikallisille opetetaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Sitä, että tytöt ja pojat ovat keskenään yhdenvertaisia. Molemmat voivat pukeutua pinkkiin, auttaa kotitöissä ja leikkiä pikkuautoilla. Harmillista kyllä, suurinosa paikalla olleista vanhemmista oli äitejä, mutta myös muutama isä oli paikalla. Tytöt ovat Boliviassa usein heikommassa asemassa mitä tulee koulutukseen ja ravitsemukseen. Kohteessa pyritään opettamaan, että jokainen meistä on tärkeä ja arvokas.

Toimme tuliaisina neulottuja käsitöitä ja kirjoitusvälineitä. Myös muutama käsityöhaasteestani jäljelle jäänyt sukkapari löysi uuden kodin Boliviasta. Vastaanotto oli koskettava. Sekä paikalliset että Planin työntekijät ja vapaaehtoiset olivat otettuja, eivät pelkästään lahjoista vaan vierailustamme ylipäätään. Itse sain kokea hetkeni supertähtenä, kun otin esiin ilmapallot ja vääntelin innokkaille lapsille ilmapalloeläimiä.

Kohteessa koulutetaan paikallisia myös laittamaan ruokaa terveellisesti ja monipuolisesti. Pääsimme nauttimaan bolivialaisesta keittiöstä, lukuisista perunalajikkeista sekä lisäkkeistä. Unohtumaton kokemus! Siinä missä suomalainen nappaili pihtiotteella makupaloja, paikallinen otti reilun annoksensa joko kämmeneen tai esiliinaan.

Nyt kohti aamupalaa! Mikä tosin juustoineen ja siivuineen odotti jo eilen illalla lämpimässä, joten omilla eväillä pääasiassa mennään. Hotelli ei ole vakuuttanut. Huoneeni lukko on hajonnut, joten aina, kun haluan huoneeseeni haen respasta itselleni oven avaajan, joka saattaa minut huoneeseeni, jättikokoiseen kattohuoneistoon.

Kuulemisiin!

Planin vieraana

Päivän tauon jälkeen taas matkapäiväkirjan äärellä. Eilinen oli niin pysäyttävä päivä, ettei illalla enää sanat riittäneet kuvailemaan, saati sormet jaksaneet enää näpytellä. Eilisen ohjelmassa oli Planin toimistolla tutustua Boliviassa toimiviin varhaiskasvatuksen projekteihin. Matkalla takaisin hotellille bussimme kaarsi erään klinikan eteen, jossa matkaoppaamme hyppäsi bussiin ja kertoi, että nyt kaikki verikokeisiin. Jo pelkästään kieltäni kurkkaamalla lääkäri totesi, että salmonellahan se on. Kuten sitten oli myös kaikilla muilla. Tänään päivä aloitettiinkin sitten apteekkikäynnillä, joten antibiootit ja probiootit saavat jyllätä. Hämmentävintähän tässä tapauksessa on se, ettei monikaan oireillut millään lailla.

Tänään oireettomat saivat luvan lähteä tutustumaan Planin hankkeisiin käytännössä. Jo pelkkä bussimatka tarjosi paljon nähtävää ja pohdittavaa. Paljon mahtui matkalle köyhyyttä, laamoja, hulppeita maisemia ja hurjaa kaupunkiliikennettä.

Porukkamme jakautui kahtia kahteen eri hankkeeseen. Molemmissa hihat käärittiin ylös ja alettiin hommiin. Hiomista ja maalaamista sekä siinä samalla lasten kanssa leikkimistä. Laululeikkejä ja piirtämistä. Tilat olivat varsin pienet. Yhdessä huoneessa toimii kaksi ryhmää, joissa lapsia on yhteensä lähes 30. Lapset ovat keskuksessa yleensä aamupäivisin ja saavat ravinteikkaan lounaan. Keskuksesta pääsi ulos pienelle takapihalle, jota ympäröi tiilimuurit. Pihalla oli myös vessan asemaa toimittanut tiilimaja, jonka lattiassa oli reikä toimituksia varten. Ei ehkä ihan miellyttävin leikkiympäristö, mutta hyvin pomppivat pallot ja laulu raikasi. Kiitollisuus paistoi paikallisten kasvoilta.

La Pazin kaupunkinäkymään jo tottuneena ylempänä sijaitsevat kylät olivat aika näky. Ihmiset asuvat kehnojen tieyhteyksien varrella pienissä tiilitaloissa. Peltomaata näkyi siellä täällä ja eläimiä laamoista ankkoihin, lehmistä sikoihin. Ainoa kasvi, mikä niissä olosuhteissa kohtalaisesti kasvaa on peruna. Traktoreista ja kyntöauroista huolimatta kasvulohkot olivat varsin pieniä.

Nyt unta ja kohti huomista. Aika La Pazissa käy vähiin ja kohta siirrytäänkin jo eteenpäin. Huomenna kuitenkin luvassa vielä lisää kehitysyhteistyötä. Plan tekee aivan upeaa työtä Boliviassa lasten ja perheiden puolesta.

Kiertelyä, kaupantekoa ja kävelyä

Maanantaihin on mahtunut vaikka mitä. Näkemistä, tekemistä ja ajattelemisen aiheita. Kahden miljoonan asukkaan La Paz on yllättänyt kauneudellaan, ahdistanut liikenteellään ja viihdyttänyt kauppapaikoillaan.

Päivä alkoi Valle de la Lunasta eli kuulaaksosta, jossa kävelimme hiekkakivimuodostelmien lomassa ihastellen ympäröivää maisemaa; kaupunkia ja vuoria noin 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Kaupunkimaiseman ihailua jatkoimme Killi Killin näköalapaikalta, josta avautui näkymä yli koko kaupungin. Pieniä, ahtaita, katuja, tiivistä rakentamista, pikkuruisia kauppoja, rakennuksia peltiviritelmistä tiilitaloihin.

Laamakebabin nauttimisen jälkeen alkoi tutustuminen noitamarkkinoillle. Pienistä kojuista myytiin lähestulkoon kaikkea taikakaluista kokatuotteisiin, koruista villavaatteisiin. Mieleenpainuvimpia myyntiartikkeleita olivat onnea tuovat, kuivatut laaman sikiöt sekä lolitojen päässä maan painovoimaa uhmaavat hatut.

Päivällä bussin ikkunasta maailmaa tuijottelessani aloin miettimään, mitä onnellisuuteen tarvitaan. Täällä ihmisillä ei ei tunnu olevan paljon maallista mammonaa tai edes pyrkimystä sen tavoitteluun. Onnellisuus, kuten elämäkin, on tässä ja nyt. 

Perillä!

Noin kolmenkymmenen matkustustunnin jälkeen lentokone laskeutui La Pazin lentokentälle. Takana aivan liian vähän unta, mutta olo kaikesta matkustamisesta huolimatta pirteä. Vähän sai taas jonottaa, kuvakin otettiin ja pari dokumenttia tullattavasta täytettiin. Olivat sitten ruumaan menneen kassinkin tutkineet. Lukon tilalle oli ilmestynyt nippuside ja hajotettu lukko viestin kera löytyi kassin uumenista. 

La Pazissa on ollut odottava tunnelma. Miten korkeus vaikuttaa kroppaan vai vaikuttaako ollenkaan. Aika nopeasti matkalaisille tuli päänsärkyä ja huteraa oloa, huonovointisuuttakin sekä hengästymistä. Vuoristotaudin varalta vettä juodaan reippaasti ja tänään ohjelmassa on lähinnä lepoa. Vuoristotautilääkkeetkin ovat odottamassa. Niitä jos nyt alkaa syömään, tulee niitä sitten syödä koko nousun ajan kunnes palaa siihen korkeuteen, missä lääkityksen on aloittanut. Itse olen säästynyt oireilta tähän asti vielä tyystin. Saa katsoa, mitä tuleva yö tuo tullessaan.

La Paziin on sen verran ehtinyt tutustua, että nyt löytyy paikallista valuuttaa, vettä ja vessapaperia. Sähköjohtoja on tullut kummasteltua, kun niitä tuntuu kulkevan kaikkialla. Aurinko paistaa, olo on hyvä. Hetki unta ja seikkailu jatkuu!

Helsingistä Heathrown kautta Miamiin

20 tuntia matkustamista takana ja luomet jo vähän lurpsahtelevat. Vielä lento Miamista La Paziin edessä. Atlantin ylitys meni mukavasti elokuvia katsellen ja pilviä tuijotellen. Miami osoittautui ihan uskomattomaksi jonotusparatiisiksi. Ensin pitkässä jonossa odoteltiin, että päästiin skannaamaan passia ja otattamaan pidätyskuvaa itsestä sekä skannaamaan sormenjälkiä. Seuraavaksi jonotettiin, että saatiin kuvaan leima ja otettiin vielä toinenkin kuva. Sitten jonotettiin passin vilautuksiin, tiukkoihin kysymyksiin ja aiemmin otetun kuvan luovuttamiseen. Kysymykset omalla kohdallani olivat mistä tulet ja minne menet ja siinä se. Sitten odoteltiin kasseja ja jonotettiin vähän lisää. Vilauteltiin passia. Jonotettiin. Pitkästi. Nostettiin laukut hihnalle ja kohti ruumaa. Jonotettiin. Vilautettiin matkalippua. Riisuttiin kengät. Käsimatkatavaroiden läpivalaisu ja bodyscanner. Oma reppuni otettiin sivuun tarkempia tutkimuksia varten. Avattiin ja todettiin, että taitaa olla pitkä loma, kun on noin paljon kirjoja mukana. Kiitti ja toivotti hyvää matkaa. Lopulta jonottamista kertyi reilun kahden tunnin verran. Kyllä maailma on kummallinen paikka. Iso maailma isosti kummallisempi. Tarina jatkuu!

Minne?

Kaikki on pian valmiina lähtöön. Mutta mihin sitä oikeastaan onkaan matkalla? Matka tulee olemaan muutakin kuin huipun tavoittelua. Malttamattomana odotan pääsyä Planin kehitysyhteistyökohteisiin, enkä ainoastaan hölmönä tuijottelemaan ja ihmettelemään vaan hölmönä myös osallistumaan maalaustalkoisiin. Innolla odotan myös kulttuurin ja luonnon kohtaamista.

Pähkinänkuoressa Bolivia on Etelä-Amerikan valtio, jota ulkoasiainministeriö kuvailee suhteellisen turvalliseksi matkailumaaksi. Matkailijoita varoitetaan rikollisuudesta sekä mahdollisista poliittisista jännitteistä. Bolivia on yksi Latinalaisen Amerikan vähiten kehittyneimmistä, köyhimmistä ja korruptuneimmista valtioista. Asukkaita on kymmenisen miljoonaa ja luonto tarjoaa kaikkea sademetsistä hyisiin vuoristoihin. 

Pääkaupunki La Paz on jo reilussa 3000 metrissä, joten heti lentokentälle saapuessa hengittäminen saattaa käydä raskaaksi. Kolmesta tonnista edetään vähitellen ylöspäin tavoitteena 6088 metrin korkuinen Huyana Potosi, joka on siis yksi Andien huipuista.

Jokseenkin levottomasta matkakohteesta huolimatta eniten jännittää se, miten kroppa reagoi korkeuksissa. Luovuttaminen on asia, jota en koskaan ole oikein osannut, enkä tiedä haluanko opetellakaan. Kohti huippua mennään, sisulla ja periksiantamattomuudella. Nyt nähdään mistä tämä plikka on tehty.

Tarkempi matkaohjelma ja kapuajien yhteinen päiväkirja löytyy täältä.